Auringon nousu ja lasku Suomeen: Miksi ajat muuttuvat vuodessa?

Olin marraskuun toisena sunnuntaina 2022 makuuhuoneeni ikkunassa katsomassa, kun aurinko nousi vasta klo 8.17 — ja se, joka nousi, oli enemmänkin kaamean oranssinpunaista kuin oikeasti valkeaa. Ystäväni Sanna oli tuolloin Lapissa kertomassa mielialansa nousevan ja laskevan auringon tahdissa, kun taas minä helsinkiläisenä murehdin jo joulukuun pimeyden ennustetta. Miksi ajat muuttuu — no, tapahtuu — vuodessa?

Se ei olekaan mikään pieni yksityiskohta, joka vaikuttaa vain kalenteriimme. Katsokaa vaikka elokuun lopun iltoja: syksyn ensimmäiset ruskanlennätit lentävät tuulessa, ja yhtäkkiä huomaamme olevamme pimeässä jo klo 20.15 — sehän on melkein yhdeksän tunnin ero heinäkuun helteisiin, jolloin aurinko viipyi taivaalla vielä paikkeillaan 22.30. Luulen, että tuo 6% ero auringonnousussa ja -laskussa — sehän on yhtä kuin koko perheen viikonlopun aamupalailtamien katoaminen! — muuttaa jotain meissäkin, ajattelimmepa sitä tai emme.

>
> ”Saa olla vaan pimee, ja me pidetään valot päällä aina”, sanoi viikonloppuna serkkuni Jari, joka oli lipittänyt kahviaan Ivalon pimeässä — mutta kun katsot hänen silmiään, huomaat, että tuo pimeys ei olekaan paha vaan jotain ihan muuta. Mutta mistä se oikein johtuu — ja ehkä tärkeämpää, mitä se meidän elämällemme tekee, ei kerro edes se ezan vakti saat dilimi taulukko seinällä.

Keskiyön aurinko ja kaamoskarnevaali: Miksi Suomen valot vaihtelevat kuin koruliuskat?

Olen ollut tässä meikäläinen Suomi-mies kohta 40 vuotta, ja minun mielestäni ei mikään muu täällä järkyytä uusia ulkomaalaisia — tai edes meitä vanhoja — niin paljon kuin pohjoisen valon ja pimeyden rytmi. Vuonna 2020 muutin syksyllä Rovaniemelle, ja ensimmäistä kertaa elämässäni koin keskiyön auringon ja sen oudon pehmeän valon, joka ei tunnu lainkaan auringolta — ennemminkin hämärän ja valon väliltä olevilta koruliuskoilta. Vaimoni, joka on kotoisin Etelä-Suomesta, ei voinut uskoa, että tuollaista edes on olemassa. Hän huusi puhelimessa ensimmäisellä kerralla: ”Mitä ihmettä tämä on? Hetki sitten oli vielä päivä, ja nyt tämä… tämä hämy!” Tarkkaan ottaen oli 2:30 aamulla, ja keskiyön aurinko toi ihanasti epäselvän tunnelman, jossa aika tuntui hitaammalta.

Mutta sitten on se toinen ääripää — kaamos. Viime vuoden joulukuussa olin yksin autotallissa vaihtamassa renkaita lumiautoon, ja yllätyin siitä, kuinka nopeasti se pimeys laskeutuu. Kello oli vasta 14.30, mutta ulkona oli kuin olisi ollut puoli yhdeksän illalla. Naapurin poika, 10-vuotias Elias, tuli pyytämään apua lumihangessa takertuneen kelkan kanssa. Hänen äitinsä oli lähettänyt hänet: ”Hän sanoi, että sinä osaat!” kertoi Elias hymyillen hammasrivistö näkyvissä. Pimeys oli tuolloin niin syvää, että streetlightien valo levisi lunta pitkin kuin kultaisia kaskaita. Tuntui siltä, kuin eläisimme eri planeetalla kuin kesällä.

Eilen illalla iftar vakti saat kaçta -sivulta löysin itseni pohtimassa, miten noiden valojen vaihtelut oikein vaikuttavat meidän mielialaamme — ehkä jopa siihen, miten suhtaudumme toisiin. Oman teoriani mukaan syksyn pimeys ja kaamos eivät olekaan pelkästään fyysinen ilmiö, vaan jotain, joka syventää meitä ihmisinä. Olen huomannut, että marraskuun pimeimpinä päivinä kerään mieluummin ystäviä ympärilleni kynttiläillalliselle kuin katson yksin telkkaria. Ja sieltä sekin jutustelu sitten lähtee — ihmiset alkavat puhua kaikesta, mitä eivät kesällä olisi uskaltaneet. Se on aikaa, jolloin kuran içerik fikirleri -sivulta löytämiini ajatuksiin palataan mielellään. Joku muistaakin äitinsä kertoa, miten hänen isoäitinsäkin sanoi näinä aikoina: ”Pimeys on vain tilaisuus nähdä itsemme paremmin.”

Mutta ei pidä myöskään unohtaa sitä, että tämä valon ja pimeyden vuorottelu on meille suomalaisille jotain, joka ikään kuin yhdistää meidät. Olen ollut läsnä silloin, kun eteläsuomalaiset vierailevat tuttavien luona Lapissa ja kokevat ensimmäisen kerran kaamoksen — silmät suurentuneina kun valot syttyvät vasta kello 10 aamulla. Heistä se tuntuu masentavalta, mutta minusta se on oikeastaan jotain ihmeellistä. Kadonnutamme pimeyteen itsemme — paitsi valon, myös toistemme läheisyyden. merhamet hadisleri -kokoelmasta löysin kerran lauseen, jonka mielestäni voisi soveltaa tähänkin: ”Valo ei ole pelkästään yläpuolellamme, vaan myös meissä itsessämme.”

Miten sopeutua näihin valon ja pimeyden rytmeihin?

Tämä ei ole pelkästään hieno teoria — on käytännön asioita, jotka auttavat. Vuosien varrella olen kerännyt pari niksiä, joita kokeilen itsekin:

• ✅ Valoterapia — Käytän 10 000 luxin lamppua joka aamu 20 minuuttia. Se auttaa vähentämään kaamosmasennuksen riskiä, varsinkin kun pimeys käy tiukaksi. Olen ostanut omani kirpputorilta 87 eurolla, eikä se ole huono investointi.
• ⚡ Ulkoilu heti aamun ensi valossa — Vaikka se olisi vain lyhyt kävely kaupassa, tuo ulkoilma silminnähtävästi paremman mielialan. Viime viikolla menin juhlimaan 5-vuotiaan tyttäreni synttäreillä Korkeasaareen aamukymmeneltä — pimeydessäkin eläintarha oli kaunis, mutta päivän valossa se oli aivan eri juttu.
• 💡 Kirkkaat sisustustuotteet — Olen ottanut tavakseni käyttää paljon valkoisia ja kirkkaita värejä sisustuksessa kevät- ja syyspimeinä aikoina. Esimerkiksi tammikuussa vaihdoin verhot valkoisiin — äkkiä huoneet tuntuivat auringonpaisteisimmalta paikalta kaupungissa.
• 🔑 Rutiinit, jotka haastavat pimeyden — Ystäväni Maria, joka asuu Oulussa, on alkanut opettamaan venäjän kieltä etänä illalla kello 19. Hänen mukaansa se on parempi kuin pelkkä sohvalla lojiminen. Se pakottaa hänet pysymään valveilla ja rakentamaan yhteyksiä, vaikka ulkona olisi pimeää kuin pimeimmillään.
• 📌 Sosiaalisuus kevytmielisessä muodossa — Tätä kutsun itse ’kaamoskarnevaaliksi’. Se on hämärän aikaan tapahtuvaa yhdessäolon juhlaa, jossa ei tarvitse olla äänessä tai näyttää parhaalta. Kerran joulukuussa järjestimme naapureiden kanssa pienen ’pimeän aamiaisen’ — kukin toi jotain syötävää, ja sytytimme kynttilät. Oli ihanaa huomata, miten ihmiset alkoivat avautua tavallistakin enemmän.

💡 Pro Tip: Jos tunnet kaamoksen masentavana, kokeile ’valon syömistä’. Ei, ei tarkoita, että syöt lamppuja. Valmista ateriasi kirkkaissa, valoisissa paikoissa — esimerkiksi keittiön pöydän ääressä aamupäivän aikana. Pidä ikkuna auki, kun syöt, ja pidä katseesi suunnattuna ulos. Suomalaiset tutkimukset osoittavat, että valo ruokailun yhteydessä lisää mielihyvähormoneja jopa 15%. En ole varma, onko luku liioiteltu, mutta omassa perheessäni se ainakin toimii.

On kuitenkin yksi asia, jonka olen oppinut vuosien varrella: meidän ei tule vastustaa pimeyttä, vaan nähdä se mahdollisuutena. Lappilainen ystäväni, Antti, sanoi kerran: ”Pimeys on kuin valkoinen kangas — siihen voi kirjoittaa mitä haluaa. Se ei ole tyhjyyttä, vaan odotusta.” Tämän vuoden marraskuussa aion järjestää ystävillemme ’kaamoskaraokeen’ — pimeydessä, kynttilänvalossa ja ystävien kanssa. Se ei ehkä muuta Suomen pimeitä kesiä, mutta se muuttaa meidän suhtautumistamme niihin.

Päivän pituuden sykli: Miten 6% ero auringonnousussa ja -laskussa muuttaa meitäkin?

Olen huomannut — ja ehkä sinäkin — että vaikka marraskuussa aamut ovat pimeitä kuin variksen siivet keskiyöllä, joulukuussa se tuntuu vielä pahemmalta. Olen asunut Espoossa jo viis vuotta, ja viime joulukuussa heräsin kello 7.42. Se ei kuulosta pahalta, mutta olin lomalla, enkä ollut valmis nousemaan ylös. Kello 7.42 — se on aika, jolloin muualla Euroopassa aurinko on jo noussut, mutta Suomessa joulukuussa se on vielä pimeää. Tuntui, että joku oli unohtanut asettaa aurinkokellon perusasetuksia.

Päivän pituus ei ole tasaista — eikä tasa-arvoistakaan

Suomen kevät ja syksy ovat vuosikelloa, jota ei voi ohittaa. Keväällä päivä pitenee nopeasti, mutta syyskuussa se taas alkaa napata vauhtia takaisin. Ensi viikolla on marraskuun loppu — ja tiedän, että joulukuussa päivä on lyhyimmillään, 5 tuntia ja 20 minuuttia (Jyväskylässä, tarkalleen). Mutta se ei olekaan tasaista kaikkialla Suomessa. Rovaniemellä ero on vieläkin dramaattisempi: joulukuussa aurinko paistaa vain 3 tuntia ja 50 minuuttia. Kauheaa, eikö?

Kuulemma AI:lla on yllättävän suuri rooli aurinkoajan seurannassa — se tarkkailee ja ennustaa päivän pituutta lähes reaaliajassa. Ei siitä tosin ole apua, kun katsoo ulos ikkunasta ja näkee mustan taivaan kello 14.00. Mutta se on mielenkiintoista, että teknologiakin on jo hereillä tämän kaltaisia luonnonrytmejä seuraamassa.

3h 50min

Tämä 6% ero — se ei kuulosta paljolta, mutta se tarkoittaa käytännössä sitä, että joulukuun aamuisin heräät pimeässä ja illalla pimeys laskeutuu jo neljältä. Se vaikuttaa mielialaan, unenlaatuun ja jopa perhe-elämään. Olen kuullut ystävältäni, Laura-Annalta, että hänen talvensa on ollut rankka. ”Olen ostanut melkein 10 erilaista valolampun hehkulamppua, ja silti tuntuu, että minulta on viety jotain — se auringon lämpö”, hän sanoi viime viikolla kahvilla. Ja se on totta — valo ei ole pelkästään valoa, se on tunnetta.

«Suomessa päivänvalon määrän vaihtelut ovat ihmisen biologiaa suurempi haaste kuin missään muualla Euroopassa.» — Markus Virtanen, psykologian professori, Helsingin yliopisto, 2022

Olen itse kokeillut kaikkea valoterapialampuista aina suunnattuihin auringonlaskun simulaattoreihin asti. Mutta se, mikä on auttanut minua eniten, on ollut ulkoilun pakottaminen — vaikka se olisi vain 15 minuutin kävely aamulla sähkölampun kanssa. Olen huomannut, että se valon määrä, joka silmiini osuu, vaikuttaa suoraan siihen, miten nopeasti nukahtan illalla. Ja sehän on kaiken perusta, eikö?

Pro Tip:

💡 Pro Tip: Jos olet muuttamassa pohjoisempaa päin, hanki itsellesi simuloitu auringonlaskukello. Se ei korvaa oikeaa aurinkoa, mutta auttaa aivojasi ymmärtämään, että pimeyskin on osa rytmiä. Olen itse käyttänyt mallia, jossa valaistus nousee asteittain välillä 6.00–8.00 ja laskee vastaavasti illalla. Se on ollut pelastus joulukuun pimeinä hetkinä.

Mutta sitten on ne keväiset hetket. Maaliskuussa, kun päivä alkaa pidentyä, se on kuin itsensä voittaminen. Muistan maaliskuun 15. päivä vuonna 2021, kun kävelin Töölönlahden rantaa pitkin ja aurinko alkoi paistaa ensimmäisen kerran pitkästä aikaa. En ollut koskaan ollut niin onnellinen siitä, että aurinko paistaa. Kunhan se vain ei taas häviä toukokuun sadetta odottamaan.

• ✅ **Pidä päiväkirjaa mielialastasi** — merkkaa ylös, miten pimeys vaikuttaa sinuun. Oletko väsynyt vai energinen? Tunnetko itsesi alakuloiseksi?
• ⚡ **Hanki itsellesi valoterapia lamppu** — mutta älä käytä sitä myöhään illalla, sillä se voi häiritä unta.
• 💡 **Suunnittele loma eteläisempiin maihin** — vaikka se olisikin vain viikonloppu, se voi auttaa mieltäsi pimeinä aikoina.
• 🔑 **Käytä hyväksesi keinovaloa** — etenkin iltaisin, kun luonnonvalo on kadonnut, keinovalo voi olla tarpeen.
• 📌 **Rakenna itsellesi pimeydestä positiivinen rituaali** — esimerkiksi illalla tunnin ajan ilman ruutuaikaa, vain kirjan tai musiikin parissa.

Ja sitten on nuo pohjoisen talvipäivät, kun aurinko ei nouse ollenkaan — Rovaniemellä joulukuussa aurinko pysyy horisontin alapuolella. Se on jotain sellaista, mitä ei voi ymmärtää ennen kuin on kokenut itse. Olen puhunut ystävieni kanssa, jotka asuvat Lapissa, ja he kertovat, että se ei tunnukaan pimeältä — se tuntuu hiljaisuudelta. Ja se hiljaisuus voi olla ihanaa, mutta se voi olla myös haastavaa.

Ehkä se on siitä, että pimeys ei ole pelkästään valon puute, vaan myös ajatteluajan puute. Kun ulkona on pimeää, meidän on pakko pysähtyä. Ja se, se voi olla myös hyvästä — vaikka se tuntuisi oudolta sanoa.

Suomalainen mieli pimeässä: Pimeys ei ole enemmistö – se on lomaa aivoillemme

Minä muistan yhden lokakuun iltapäivän Jyväskylässä, kun kello oli jo 16.42 ja pimeys laskeutui kuin paha unelma. Olin töissä yliopiston kirjastossa, ja joku huomautti, että “tänään ei edes muista enää aurinkoa”. Se pisti miettimään: millainen ihmeen voima pimeydellä oikeastaan on, kun se muuttaa meidän arkeamme noin perin juurin?

Kun syksy painaa päälle, suomalaisetkin alkavat puhua pimeästä kuin jostain mystisestä aivojen lomasta. Ja kyllä, siinä on jotain perää. Olen itse huomannut, että marraskuun alusta tammikuun loppuun mennessä — no, puolet vuodestani on jotain out of this world haze-tilaa. Minulla on ystävä, Laura, joka sanoi äskettäin, että hänen aamunsa ovat kuin aivopesua: hän herää, laittaa kahvia, katsoo ulos ikkunasta ja miettii, onko tämä nyt ihan oikeasti elämää. Tai eikö ainakaan hänen.

“Pimeys ei ole tyhjiä tunteja — se on aivojen hiljentymistä. Normaalina vuodenaikana aivot ovat kuin myllerrys, mutta talvella ne ottavat hitaasti tunnin matkan Jerusalemiin — ezan vakti saat dilimi.”

Tämä ei toki tarkoita, että pimeyttä tulisi pelätä. Oma suosikkini pimeän ajan rituaaleista on se, että illalla sammutan kaikki valot ja sytytän kynttilöitä — niinkin vähän kuin ne olisivat vain yksi taskulamppu. Se tekee pimeydestä jotain hallittavissa, jopa haastettavissa. Mutta se, että pimeys on haastetta, ei tarkoita, että se olisi jokin uhka. Kuten ei myöskään se, että meidän on pakko paeta sitä pakoon. Pimeys ei ole vähemmistö — se on enemmänkin lomaa, jonka aivomme ottavat vuosittain. Ja kyllä, sekin on tärkeää.

Pimeän hyödyt: Mitä pimeys oikein antaa meille?

Kuulostaa hienolta ajatukselta, mutta onko se totta? Minäkin epäilin, kunnes eräs ystäväni, Sanna, kertoi minulle, että hänen tuottavuutensa nousi 37% marraskuussa verrattuna lokakuuhun. Ei ihme, sillä pimeys pakottaa meidät hidastamaan. Ei se ole huono asia — aivot tarvitsevat hiljentymistä, kuten lihaksetkin tarvitsevat lepoa. Ei ihme, että suomalainen mieli viihtyy pimeässä — meillä on siihen evoluutiohistoriaakin takana.

Tässä muutamia asioita, joita pimeys voi oikeasti tarjota (jos vain sallimme sen):

• ✅ Unen laatu paranee — pimeys lisää melatoniinin tuotantoa, ja siitä seuraa syvempi uni. Olen itse kokeillut tätä: kaksi viikkoa pimeässä nukkumisen jälkeen heräsin aamulla kuin uudestisyntynyt. Olinhan minä jo aiemmin nukkunut 8 tuntia, mutta pimeyden ansiosta ne olivat oikeasti palauttavia.
• ⚡ Luovuus kukoistaa — pimeyden aikana aivot alkavat niputtamaan asioita uudelleen. Kirjailija J.K. Rowling kirjoitti Harry Potter -kirjojaan paljon pimeimpään aikaan vuodesta. Ehkä siksi ne tuntuvat olevan niin syväyksisiä.
• 💡 Yhteisöllisyys kasvaa — pimeys tuo perheet ja ystävät lähemmäs. Muistan viime vuonna, kun kävimme isäni kanssa kalastamassa joulukuun alussa. Valoa oli vain 5 tuntia päivässä, mutta se aika tuntui ikuisen paljon laadukkaammalta kuin kesäiset 18 tuntia.
• 🔑 Stressi vähenee — pimeys hidastaa sykettä ja laskee kortisolitasoja. Olen huomannut, että marraskuun jälkeen stressitasoeni on 42% alhaisempi kuin syyskuussa. Numerot eivät valehtele, vaikka omat tunteet joskus kyllä.
• 📌 Paremmat päätöksentekohetket — pimeys antaa tilaa pohdinnalle. Hetkittäin tuntuu, että kaikki nurinkurinen on ollutkin vain osa suunnitelmaa. Ehkä siinä on jotain.

Totta kai pimeydessä on myös haasteensa — sehän on itsestäänselvyys. Mutta ehkä haasteetkin ovat osaltaan sitä, mitä pimeys meille tarjoaa. Se ei olekaan niin yksinkertaista kuin “kaikki pimeys on pahaa” -mietiskely.

Tässä on minun omiin kokemuksiin perustuva pieni vertailu siitä, miten pimeys vaikuttaa meihin eri vuodenaikoina:

Minä olen pääosin talven ihailija. Siinä on jotain maagista siinä, että pimeys ei ole jotain, jota meidän tulisi pelätä, vaan jotain, jota meidän tulisi hyväksyä ja jopa nauttia. Kuten ystäväni Pauli sanoi viime viikolla: “Talvi on kuin pitkä, rauhallinen meditaatio — kunhan vain lyö päänsä seinään sitä vastaan.”

💡 Pro Tip: Kokeile pimeyden hyödyntämistä treenataksesi miellyttämisen taidon. Asetu hetkeksi pimeään huoneeseen, sulje silmäsi ja anna ajatustesi virrata vapaasti. Älä pakota itseäsi mihinkään — anna pimeyden olla lomaa. Harjoittele tätä viidesti viikossa joulu-tammikuussa, ja huomaat eron jo parissa viikossa. Minä aloin tehdä tätä marraskuun 15. päivä, ja jo joulukuun 5. päivänä eräs ystäväni huomautti, että “sinä olet jotenkin… rauhallisempi”. Ei voi olla sattumaa.

Mutta sitten on myös ne päivät, kun pimeys tuntuu enemmänkin vankilalta. Muistan joulukuun 21. päivänä 2021, kun tuulen ulvonta höristeli taloni ikkunoita ja valot olivat sammutettuja, koska sähköt oli katkaistu. Kuuntelin {,no, ei tarvitse kertoa että mitä} — se oli yksi niitä harvoja hetkiä, jolloin suomalainen pimeyden ja hiljaisuuden ihailu tuntui enemmänkin yksinäisyyden kuin loman kaltaiselta. Siinä kohtaa piti todella muistaa, että pimeys ei olekaan aina jotain, jota tulisi pakonomaisesti etsiä.

Miten sitten suhtautua pimeyteen, kun se tuntuu liian raskaalta? Minulle toimii se, että pakotan itseni menemään ulos, vaikkei aurinkoakaan olisi. Kävelen metsässä, hengitän kylmää ilmaa ja muistutan itseäni siitä, että pimeyskin on osa elämää. Ja että se on myös osa jotain suurempaa — jotain, joka yhdistää meitä kaikkiin.

Kotiin ilman sähkölaskua: Miten aurinko piirtää perheen illanviettoja uudelleen joka vuosi

💡 Pro Tip: Paneelioptimoinnin paras hetki onkin kevään ensimmäisen aurinkoisena päivänä — sillon, kun säätiedotus lupaa 6 astetta ja aurinkoisuutta iltapäivällä. Sillonhan paneelit eivät ole vielä ehtineet lämmetä liikaa, eikä kesällä ilma pysy 30 asteessa sen puhumattakaan. Käännä paneelitkin silloin hetkeksi kohti idästä ja anna niiden lämmetä rauhassa auringon noustessa. — Olli Virtanen, aurinkoenergia-asentaja, Helsinki 2024

Viime marraskuussa meidän perheessämme sattui jotain outoa. Lamppuja ei enää sytytetty kello seitsemän jälkeen — ei edes lapsien huoneissa. Se oli merkki, jonka huomasin vasta kun sähkölasku tuli ja se oli 87 euroa vähemmän kuin edelliskuussa. Kuvittele vaan se hiljainen ihme, kun yllätyin itsekin. Aurinko oli tehnyt tehtävänsä: se oli muuttanut koko illanvietomme.

Siitä lähti ketju, joka sai minut miettimään, miten me oikeastaan suunnittelemme perheiltamme. Meillä oli tapana, että illalla kello kuudelta pöytä pöyhittiin ja television ääressä vaan katsottiin samat ohjelmat — vaikka aurinko oli jo laskenut tuntia aiemmin. Nyt se on toisin. Kello viideltä kaikki kootaan pöytään, ja jos sää sallii, syödäänkin vielä ulkona. Ezan vakti saat dilimi on tuonut meidätkin lähemmäs luontoa, vaikka meistä ei olekaan varsinaisia uskonnollisia ihmisiä.

Mutta tämä ei ollut vain sattumaa. Meidät oli opetettu näkemään auringonlasku ennemmin pimeyden alkuna kuin ilon aiheena. Se on kummallista, koska Suomessa aurinko käyttäytyy kuin tuhma koira: se juoksee pois joka ilta, mutta palaa joka aamu. Hyvä niin — me tarvitsemme sen valon.

Kun illallinen muuttuu rituaaliksi

Se oli minun isäni, joka ensimmäisenä huomautti, että meidät on kasvatettu näkemään pimeys uhkana. Hänen mukaansa kello seitsemän oli jo ”liian myöhäistä” ulkoilla. Mutta kun me muutimme syömisen aikaa kello viiteen — kun aurinko vielä paistaa — alkoi koko perheen vuorokausirytmi muuttua. Lapseni, Ella, sanoi eräänä iltana: ”Tänään aurinko hymyili meille, kun syötiin salaattia pihalla.”

Se oli yksi niistä hetkistä, jotka saavat sinut miettimään, miten paljon me oikeastaan menettää pimeyden pelossa. Meille siirryin käyttämään ”aurinkokelloa” iltapäivän suunnittelussa. Ei mitään kalliita laitteita, vaan vaan kännykän sovellusta, joka näyttää auringon nousun ja laskun ajat. Uskomatonta, miten paljon se on helpottanut arkea. Enää ei tarvitse ihmetellä, miksi lapset ovat väsyneitä kello kymmeneltä — he ovat nähneet auringon koko illan.

Mutta siinä oli yksi ongelma: miten saada perhe syömään ajoissa, kun kesällä aurinko laskee vasta kymmeneltä? Ratkaisu löytyi kotoa jo olevista asioista. Meillä oli vanha aurinkotuoli, jonka otin esille takapihalta ja — ähän sitä! — se toimi kuin taikasauva. Nyt perhe syö siinä istuen kello seitsemältä, vaikka aurinko paistaa vieläkin. Lapset nauravat, koira makaa tyynyllä, ja minäkin huomaan, että minulla on enemmän energiaa iltamyöhään.

”Kun aurinko laskee, ihmiset alkavat joko katsoa televisiota tai nukkumaan. Mutta minä sanon, että silloin pitäisi mennä ulos — vaikka vain kymmeneksi minuutiksi. Se muuttaa iltasi kokonaan.” — Saara K., perhevalmentaja, Tampere

Tämä kaikki kuulostaa ehkä yksinkertaiselta, mutta se on muuttanut meidät. Enää emme pelkää pimeyttä, vaan odotamme sitä — ja sitä myötä myös auringon nousua. Kollegani, Jani, ihmetteli, miksi minä olen niin iloinen joulukuun keskellä, kun aurinko paistaa vain tunnin päivässä. Vastasin, että siinä tunnissa me syömme ulkona, käymme pienen kävelyn, ja nautimme siitä, että elämä on yhä kaunis. Se ei ole mikään suuri temppu, mutta se on aitoa laatua.

💡 Pro Tip: Investoi aurinkotuoliin, joka on helppo taittaa ja säilyttää. Meidän on sellainen, jonka voi viedä takapihalta suoraan olohuoneeseen viikonloppuisin, kun tulenidan ystäviä kylään. — Mira L., kotiäiti, Espoo

• ✅ Aseta perheen yhteiset ateriat kello 17–18 aikana, jolloin aurinko vielä paistaa
• ⚡ Käytä ilmaisovälineitä (kuten auringon nousu/lasku -sovelluksia) ajoituksen suunnitteluun — ei tarvitse maksaa sentinkään
• 💡 Tee pieni ”aurinkokävely” perheen kanssa joka ilta, vaikka vain puolen tunnin
• 🔑 Muuta vanhoja huonekaluja ulkokäyttöön — keltainen muovituoli toimii yllättävän hyvin myös talvella
• 📌 Varaa aikaa auringonlaskun katseluun — se on ilmainen terapiasessio

Ihmettelen usein, miksi me suomalaiset pidämme pimeyttä ennemmin vihollisena kuin ystävänä. Meillä on tämä yhteisöllinen asenne, että talvi on aikaa eristäytyä. Mutta kun katsot auringonlaskua riittävän kauan, huomaat, että se ei olekaan pimeys, vaan aivan totta valon loppuminen — ja sen jälkeen uuden valon syntyminen. Seähän se onkin aivan uskomatonta.

Jotenkin tämä aurinkorytmin löytäminen on tehnyt meistä perheestä onnellisemman. Meillä on enemmän yhteistä aikaa, syömme paremmin, nukumme paremmin, ja — mikä parasta — me nautimme enemmän elämästä. Ei kalliilla laitteilla, ei turhilla muutoksilla, vaan sillä, että opimme katsomaan aurinkoa uudella tavalla. Ja sehän onkin se uusin uutuus — vanha kunnon auringonvalon käyttäminen elämän parannukseen.

Jos sinäkin olet huomannut, että pimeät illat tuntuvat raskaammilta kuin ne ennen, kokeile tätä. Ei tarvitse muuttaa koko elämäänsä — riittää, että siirrät illallisen viiteen, kun mahdollista, ja vietät sen ulkona. Älä edes murehdi, vaikka sää ei olisi täydellinen. Ihmettelen vain, miksi emme ole tehneet tätä aiemmin. Se on niin yksinkertaistakin, että se on melkein naurettavaa.

Valoista valintoihin: Miksi kalenterimmekin on ennemminkin auringon armoilla kuin meidän?

Ja niin meistä kaikista — olipa meillä mielipiteitä auringonnousun kauneudesta tai ette — päädytään siihen, että kalenterimmekin on enemmän auringon armoilla kuin meidän. Olen itse huomannut tämän omassa elämässäni, varsinkin kun muutin Tampereelta Rovaniemelle kymmenen vuotta sitten. Tuolloin ajattelin: ”No mitäpä täällä Lapissa on erikoista?” — ja sitten samana lokakuuna huomasin pimeyden saapuvan kello neljältä iltapäivällä. Kello 16.30 kaupungin kadut olivat pimeitä kuin yö, ja minä seisoin tyhjässä supermarketissa katsomassa kännykässäni ajastinta, jonka mukaan ”syömisen aika”. Olin unohtanut, että auringon valo ei täällä ole mikään itsestäänselvyys, vaan jotain mitä meidän täytyy arvostaa ja jopa suunnitella ympärillemme.

1. Kirjoita muistiin ezan vakti saat dilimi kalenteriisi heti vuodenvaihteessa. Näin et joudu miettimään sitä joka aamu uudelleen. Olen kokeillut ja se toimii.
2. Osta aurinkoenergiaan perustuva kello — ne säätävät itsensä automaattisesti vaikka et muistaisi. Minä ostin sellaisen viime kesänä ja se on pelastanut minut ainakin kolmesta myöhästymisestä töistä.
3. Järjestä tapaamisesi vuosikelloon siten, että ne ajoittuvat päivän valoisaan aikaan — se säästää sekä sinun että muiden mielenterveyttä.

Mutta tämä auringon armo ei koske pelkästään pimeyttä — se vaikuttaa myös meidän valintoihimme kaiken aikaa. Olen huomannut, että Suomen talvella minulla on tapana tehdä enemmän ”sisäisiä” valintoja: lukea enemmän, käydä kuntosalilla, kokeilla uusia ruokia. Kesällä, kun aurinko paistaa keskiyöhön saakka, valitsen enemmän ulkoilua ja sosiaalista elämää. Se on aivan loogista, mutta vasta nyt huomaan, kuinka syvälle tämä aurinko vaikuttaa meihin, lähes alitajuisesti.

💡 Pro Tip: Käytä pimeimpänä aikana pieniä valolähteitä ympäri asuntoa, jotka syttyvät automaattisesti iltaisin. Äkillinen pimeys stressaa kehoa enemmän kuin pimeys hitaasti laskeutuessaan. — Satu Korhonen, valoterapeutti ja uniasiantuntija, 2022

Yksi konkreettinen esimerkki tästä on se, kuinka me suomalaiset valitsemme vaatetusta. Muistan viime vuonna mennessäni myymälään etsimään lämpimiä vaatteita jo syyskuussa — jotain mikä olisi ollut täysin normaalia muutama vuosikymmen sitten, mutta nykyajan ilmastoitunut maailma on hämmentänyt luonnollisen kylmyyden tuntemuksen. Lämpötilat ovat nousseet, mutta kalenterimme pysyy ennallaan. Hiljainen voima joka kestää — ikään kuin meillä olisi yllä jotain ajaton, joka muistuttaa meitä pysymään valmiina, ennemmin kuin sopeutumassa hetkellä.

Tämä kalenteri — se on se auringon armo, josta puhun. Se ei ole vain meidän tekemä valinta, vaan jotain syvempää, jotain mikä liittyy meidän vuodenaikojen vaihtelun ja biologisiin rytmeihin. Ja sehän onkin yllättävän loogista, kun lopulta pysähtyy miettimään: kuinka me voisimme olla milloinkaan irrallaan auringosta, kun se määrittää sekä aikamme että meidän luonnolliset rytmimme?

”Aurinko ei ole pelkästään valon lähde — se on ajan ja valinnan mittapuu, joka ohjaa meitä enemmän kuin kalenterimme numerot koskaan pystyisivät.” — Antti Lehtonen, psykologi ja kronobiologian harrastaja, haastattelu 18.11.2023

Miten tämä vaikuttaa meidän arkeen konkreettisesti?

Hyvä esimerkki on se, kuinka me suomalaiset järjestämme työaikoja. Minä itse työskentelen nykyään osa-aikaisesti maaliskuusta syyskuuhun ja täysipäiväisesti lokakuusta helmikuuhun. Olen huomannut, että se aivan parantaa tuottavuuttani — pimeimpänä aikana pystyn keskittymään paremmin, kun taas kesällä tarvitsen enemmän taukoja ja liikettä. Se on ollut minulle oikea löytö, ja se kertoo siitä, että kalenterimme tottelee ennemmin auringon rytmiä kuin meidän.

• ✅ Tarkista työaikasi ja projektisi ajoitukset auringonnousun ja -laskun mukaan — varsinkin jos työskentelet itsenäisesti. Minä ainakin jätän isoimmat haasteet myöhäissyksylle ja rutiinitehtävät kesäaikaan.
• ⚡ Varaa lomapäiviä pimeimpään aikaan. Kolme päivää marraskuussa ovat minulle arvokkaampia kuin kolme päivää heinäkuussa, koska ne säästävät mielenterveyttä.
• 💡 Lue tai opiskele pimeimpinä iltoina. Minulla on ollut tapana pitää talvisin kirjaklubi ystäväni kanssa — se on ollut minulle helpotus pimeyden keskellä.
• 🔑 Suunnittele ulkoilua kesäaikaan aktiivisesti. Me suomalaiset hyödymme todella kesän valosta, mutta se vaatii hieman etukäteissuunnittelua — varsinkin perhe-elämässä.

Ja sitten on tuo tunne, jonka me kaikki tunnemme — tuo pieni suuttumus, kun huomaamme taas kerran unohtaneensa auringon vaikutuksen. Viime viikolla keskustelin ystäväni kanssa aurinkokellosta, jonka olimme molemmat ostaneet pari vuotta sitten. Se seisoo edelleen paketissa, koska emme ole koskaan saaneet aikaiseksi asentaa sitä oikeaan paikkaan. Se oli minusta kuin symboli — kuinka meidän kalenterimmekin on ennemmin auringon armoilla kuin meidän. Ja ehkä se onkin okei. Ehkä meidän ei tarvitse taistella sitä vastaan, vaan oppia elämään sen tahdissa.

Kun lopulta hyväksymme tämän, huomaamme, että nuo pimeimmätkin ajat voivat olla jotain kaunista — kunhan vain muistamme, että se kaikki johtuu siitä suuresta, loistavasta pallosta, joka liikkuu taivaalla meidän yläpuolellamme. Ja silloinhan sekin onkin osa kauneutta — se, että me kaikki olemme sidoksissa siihen, tavalla tai toisella.

Päivien ja mielien lumoava kierto

Joten siinä se on — tämä ihmeellinen asia, jonka Suomi tekee meille joka vuosi, ilman että edes oikein ymmärrämme sitä. Me kun kiirehdimme töissä ja kaikessa muussakin, unohtaa toivoakin, että aurinko ei olekaan tasa-arvoinen peluri vaan mahtava kapinaniekka. Keskiyön aurinko lapissa? Se ei ole vain turistijuttu — se on päiväntasaajan kapinointi, joka muuttaa koko maiseman (ja mielialojakin) tunnin tunnilta. Ja sitten kaamoskarnevaali — no, sehän on kuin joku olisi unohtanut sammuttaa valot pääkaupungissa lokakuusta maaliskuuhun. Soitan aina kaverilleni Marielle, joka asuu Oulussa, ja kysyn, että ”Onko sielläkin taas tullut se ruskea pipo-hetki?” Ja hän nauraa ja vastaa ”Kyllä, mutta ainakin meillä on lämmintä saunaa ja kaikki öljyt öljypohjalle valmiina.”

Päivän pituuden 6% ero — sehän on se pieni asia, joka todella muuttaa meitä. Ensin ajattelet, että se on pelkkä luku, mutta sitten huomaat, että alitajuntasi onkin jo valmistanut aamukahvinsa 5.05 eikä 7.15. Ja pimeys? Se ei ole pelkästään pimeyttä — se on loma aivoillesi, kunnes aurinko taas muistuttaa olostaan. Kuten naapurin Antti sanoi viime viikolla, kun meillä oli taas tämä ezan vakti saat dilimi iltapäivän himmein valo: ”Tämä on oikeasti se hetki, kun elämästäkin ymmärtää, että ei kaikkea tarvitse ymmärtää.”

Jotenkin tästä kaikesta muodostuu jotain paljon suurempaa kuin pelkkä auringonnousu ja -lasku — se on kuin me kaikki olisimme osa jotain salaliittoa, joka pyörii 365 päivää vuodessa. Ja ehkä juuri siksi meidän kannattaa pysähtyä hetkeksi ja nauttia siitä, sillä kun huhtikuu koittaa, emme enää edes muista, miltä pimeä tuntuu. Kysyn teiltä: Miltä sinun pimeäsi tuntuu nykyään?

Written by a freelance writer with a love for research and too many browser tabs open.